Hitto soikoon, eipä ole tullut kirjoitettua aikoihin.

Meidän rakas ja ah, niin angstinen ulkoasumme on taas palannut. Lähinnä siksi, että se nätti lumi kerros suli tuossa itsenäisyyspäivänä poies ja nyt on taas ruhoa. Jos sitä lunta tulis taas ensi viikolla, ei jaksaisi harmaata tai vihreätä joulua. Haluan valkoisen joulun.

Stressi painaa päälle. Jouluun on enään noin kaksi viikkoa, enkä ole ostanut kuin yhden joululahjan. Tiistaina pitäisi sinne Kouvolaan lähteä, saatana.
Cosplay ahdistaa kanssa. Minulla ei ole mitään valmiina, muuta kuin ehkä kengät ja käsineet. Kirjan saan pian valmiiksi, ostan vain sieltä Kouvolasta sitä maalia. Peruukin ajattelin tehdä itse, sittenkin. Jos teetän sen niin hinta on turhan korkea, jos teen itse hinta ompi alle viidenkympin. Siinä on vain se, ettei porukat oikein luota siihen mun peruukin teko taitoon, vaikka olenkin lukenut kaikki mahdolliset jutut ja tiedän muutenkin mitä teen. Kai. Sitten on vielä se nahkatakki. Tädin kanssa se pitäisi tehdä joululomilla, saa nähdä tuleeko siitä mitään. Tekonahkaa pitäsi siihen hankkia. Ja omilla rahoilla tieteskin.
(Ja btw, cossaan siis Zexionia KH kakkosesta, jeah.)

Todistuskin jännittää niin pirusti. Kuvis-ja matikkanumero jännittävät eniten. Kaksi viikkoa, pelottaa.

Minulla on kipuja. Minua sattuu. Fyysisiä kipuja olen tavannut taas ympäri kehoani ja nyt viimein myös ymmärrän että minuun sattuu oikeasti. Välillä on käsi kipeä, välillä jalka. Selkä taas tosiinaan tuottaa päänvaivaa. Päänvaivaa tuottaa jo itsessään päänsärkyä. Sisällä taasen vallitsee tyhjyys, joka pyrkii sisälle aina enemmän jokaisen koneella istutun tunnin jälkeen. Pitäisi ulkoilla enemmän.

Olen taas ollut vähän omissa maalmoissani. Olen puhellut mielikuvitusystävilleni. Se auttaa, he kuuntelevat ja he lohduttavat. Mutten haluaisi kuitenkaan alistua kulkemaan heidän kanssaan käsikädessä auringon täyttämillä pelloilla muiden tarpoessa nauraen syksyisessä sateessa edessämme. Ei enään. Olen kävellyt heidän kanssaan jo niin paljon. Eikä se ole koskaan oikeastaankaan auttanut paljoa.
Onko heillä oikeutta olla osa elämääni? Sitä en tiedä.

Voisin sanoa tätä rakaudeksi olematonta kohtaan, mutten sano kuitenkaan. Tämä voisi olla myös kiintymystään omaan sisimpääni, mutta ei.
Kaipuu ja katkeruus. Se se on.

Toisella puolella kaikki on paremmin ja homma toimii ja minulla ei ole masennusta, toisin kuin täällä. Täällä on sadetta, syysmasennusta, outoa läppää, nälkää, perhekiistoja. Empä taida välittää. Voisin vaikka lukea jotain. Vaikka. Ehkä. Katsoo nyt, mitä saan taas päähäni.

Kellon aika on otollinen. 22.51. Kokonainen päivä siivousta, huomenna jatkuu taas. Huomenna on kyllä pakko päästä ulos, mattoja tamppaamaan ainakin. Tanssimaankin pitäisi mennä.
 Viikonloput tuntuvat harmailta. Varsinkin silloin kun sataa, viikonloppuisin sataa melkein aina, tänäänkin. Olisin halunnut päästä purkamaan aggressioita. Päästä tamppaamaan mattoja. Mutta ei. Päivä sisällä siivoten ja järjestellen ja imuroiden.

Mieliala on aika outo tällä hetkellä. Väsyttää ihan perkeleesti ja vituttaa hiukan jostain tuntemattomasta syystä. Minulla ei pitäisi olla mitään valittamista. On suklaata, limsaa, villasukat, puhtaat hiukset, lämmintä, melko siisti huone, tietokone... Hmm.
 Diagnoosi: Se on nyt taas se syysmasennus. Se nyt on todettu jo aikoja sitten, mutta tämä tilanne nyt vaan johtuu siitä. Tämä taitaa tulla joka vuotiseksi tavaksi, nyt sitä osaa sentään hallita jotenkin, toisinkuin viime vuonna.

Syksy on kuitenkin niin kaunista aikaa ja olen totally syysihminen. Rakastan ruskan leikuvan loimuavia värejä puissa, ne saavat minut hihkumaan ja iloitsemaan. Huokailemaankin.
Luonto korjaa luunsa ja vetääntyy hitaasti. Onneksi on vasta alkusyksy, ehdin ulkoilla ja ihailla puita, sekä tuulta, joka heittelee ja lennättelee lehtiä ympäriinsä.

Minulle on jäänyt tästä päivästä vain väsyneet silmät, jotka katsovat ruutuun ja yrittävät ymmärtää näkemänsä.

Olisimpa minäkin kaunis, kuin ruskan värjäämät lehdet syksyn leiskuvassa valtakunnassa.

Kirjoitus tauko on taas kestänyt kuukauden. Ylikin. Koulun alku vain on ollut minulle todella henkilökohtaista aikaa ja olen keskittynyt pelkästään henkilökohtaisen päiväkirjani kirjoittamiseen.

Olen taas hullaantunut Harry Pottereista. Fanfictionia on tullut luettua ja fanarttia katseltua. Ympärilleni rakennettu maailmani kasvaa jokaisen uuden ficin, jokaisen uuden hahmon, myötä. Harry Potterista keräämäni hahmot ovat siis Severus Kalkaros, Sirius Musta ja Remus Lupin.

Uusia hahmoja tulee päivittäin useita, en pysty laskemaan heitä. He ovat osa suojamuuriani ja osa elämääni. En usko, että eläisin yhtäkään viikkoa ilman heitä. Ehken päivääkään. Kerään heitä kaikkialta. Sarjakuvista, kirjoista, peleistä, elokuvista, piirretyistä. Kahden maailman raja on hyvin häilyvä, mutten pysty siltikään ylittämään sitä. Tahtoisin sukeltaa. Tahtoisin upota. Tahtoisin unohtaa mitä täällä on. Mikään ei ole mahdotonta. Olen aina toistanut sitä. Rajan ylitys on mahdoton, oli raja kuinka hiuksen hieno tahansa.

Kysyn usein itseltäni, otanko tämän liian vakavasti? Hehän, tai siis, nehän ovat vain hahmoja, fiktiivisiä olentoja, joita ei olekaan. Onko totuus liian voimakas minulle? Ei. Totuus ei pysty murtamaan minua, niinkuin se mrsi jotkut. Mutta totuus sattuu.

Ehken uskokkaan totuuttaa vaan ylitän rajan niin pitkälle kuin pystyn ja palaan takaisin.

Tänään tosiaan on väsyttänyt. Aamulla herään kymmenen aikoihin ja jatkan makaamista puoli yhteentoista. Sitten koneelle. Tulee vieraita enkä saa siis syötyä aamiaista kuin vasta puoli kahden aikoihin, jolloin äiti lähtee jonnekkin. Olen siis taas pikkuveljen kanssa ja olen todella väsynyt ja ärtynyt kun se vain sählää. Olen koneella ja pikkuveli siivoaa huonettaan, sillä on tällä viikolla synttärit. Minua väsyttää ja silmiä särkee. Ulkona tuulee ja myrskyää, pelkään että ukkostaa, joten vedän johdot irti ja käyn vanhempieni sänkyyn nukkumaan kello neljän aikaan. Iskä tulee noin puolen tunnin päästä ja minä vain makaan. Puolen tunnin päästä pitää vaihtaa puolta kun iskäkin tulee päiväunille ja äitikin tulee kotiin ja alkaa tehdä ruokaa. Minut revitään ylös kello kuuden aikoihin ja ylös nouseminen on vaikeaa. Suussa maistuu suolaiselta kun löntystän keittiöön syömään äidin tekemää lihakeitto. Syön kaksi lautasellista ruokaa ja vielä leipääkin siihen päälle. Ompa outoa kun on aina vain nälkä. Katson vähän aikaa telkkaria kun pikuveli tuskailee oman annoksensa kanssa. Syöminen on sille niin vaikeaa, enkä minä ymmärrä miksi. Lähden äidin kanssa lenkille varttia vaille seitsemän. Ulkona sataa, tuulee ja myrskyää. Lenkkarini kastuvat läpimäriksi kun astelen vesilätäköissä. Mietin, miksen voisi vai lentää sateenvarjollani ylös taivaalle ja nähdä kaiken. Varjo menee tuulen voimasta väärinpäin ja minua naurattaa. Äitiä ei naurata yhtään. Olemme taas kotona puoli kahdeksan aikoihin ja vaihdan vaatteet. Juon kaakaota ja luen luontokirjaa. Haluan lähteä telttailemaan. Ehkä ensi viikolla... Tai syyslomalla. Pyh. Elokuussa on liikaa tanssiharjoituksia kun esiinnymme Taiteiden Yössä...

Että sellaista. Hassu päivä. Onko huomenna keskiviikko?