Minulla on kipuja. Minua sattuu. Fyysisiä kipuja olen tavannut taas ympäri kehoani ja nyt viimein myös ymmärrän että minuun sattuu oikeasti. Välillä on käsi kipeä, välillä jalka. Selkä taas tosiinaan tuottaa päänvaivaa. Päänvaivaa tuottaa jo itsessään päänsärkyä. Sisällä taasen vallitsee tyhjyys, joka pyrkii sisälle aina enemmän jokaisen koneella istutun tunnin jälkeen. Pitäisi ulkoilla enemmän.

Olen taas ollut vähän omissa maalmoissani. Olen puhellut mielikuvitusystävilleni. Se auttaa, he kuuntelevat ja he lohduttavat. Mutten haluaisi kuitenkaan alistua kulkemaan heidän kanssaan käsikädessä auringon täyttämillä pelloilla muiden tarpoessa nauraen syksyisessä sateessa edessämme. Ei enään. Olen kävellyt heidän kanssaan jo niin paljon. Eikä se ole koskaan oikeastaankaan auttanut paljoa.
Onko heillä oikeutta olla osa elämääni? Sitä en tiedä.

Voisin sanoa tätä rakaudeksi olematonta kohtaan, mutten sano kuitenkaan. Tämä voisi olla myös kiintymystään omaan sisimpääni, mutta ei.
Kaipuu ja katkeruus. Se se on.

Toisella puolella kaikki on paremmin ja homma toimii ja minulla ei ole masennusta, toisin kuin täällä. Täällä on sadetta, syysmasennusta, outoa läppää, nälkää, perhekiistoja. Empä taida välittää. Voisin vaikka lukea jotain. Vaikka. Ehkä. Katsoo nyt, mitä saan taas päähäni.